Tämä kirjoitus on osa artikkelisarjaa, jossa esittelemme Finsilvan metsäomaisuudesta kertovaa historiateosta.
Suomen ensimmäiset luonnonsuojelualueet perustettiin vuonna 1842. Tällöin suojeltiin keisarillisilla määräyksillä luonnonihmeinä pidetyt Punkaharju ja Imatrankoski. Suojelun perusteena olivat luonnonkauneus sekä maiseman ja luonnon turvaaminen tuleville sukupolville.
Varsinainen luonnonsuojeluaate virisi 1800-luvun lopulla, jolloin tutkimusmatkailija ja tiedemies A. E. Nordenskiöld teki ehdotuksen valtionpuistojen perustamisesta Pohjoismaihin. Luonnonsuojeluliike organisoitui 1900-luvun alussa tiedemiespiireissä, ja suojelussa painottuivat tieteen ja tutkimuksen tarpeet. Luonnonsuojelu oli pitkään yksittäisten kohteiden, eläinten ja harvinaisten kasvilajien säästämistä. Näistä ensimmäisistä vaiheista luonnonsuojelun ideologia on ajan kuluessa muuttunut varsin paljon.
Suomen ensimmäinen luonnonsuojelulaki säädettiin vuonna 1923. Sen nojalla perustettiin vuonna 1938 ensimmäiset luonnon- ja kansallispuistot Pallas-Ounastunturin ja Pyhätunturin alueelle.
Kansallispuistoista iso osa menetettiin sotien seurauksena. Toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla perustettiin lisää kansallispuistoja, koska suojelualueiden perustamista pidettiin tärkeänä. Kansallispuistoverkosto laajeni edelleen 1980-luvulla, ja uusiksi kansallispuistoiksi ehdotettiin alueita, joissa luontotyypit olivat koko kansallispuistoverkostoa täydentäviä. Nykyään kansallispuistoja on 41 kappaletta. Ne on perustettu pääosin Metsähallituksen eli valtion maille.
1990-luvulla suomalaisessa metsäpolitiikassa tapahtui nopea muutos. Sen sysäsivät käyntiin kansainvälistyminen, ympäristötietoisuuden vahvistuminen, kasvaneet ympäristövaatimukset ja ympäristökonfliktit. Taustalla olivat tieto metsätalouden aiheuttamista ympäristöongelmista ja uusi tieteellinen tieto biodiversiteetistä.
Suomikin liittyi kestävän kehityksen sopimuksiin ja sitoumuksiin. Suomalaista metsälakijärjestelmää ja metsätalouden päämääriä ryhdyttiin voimakkaasti uudistamaan. Saatiin aikaan muun muassa uusi kansallinen metsäohjelma, uusi metsälaki ja uudet metsänkäsittelyohjeet. Metsälakiin tuli mukaan ensimmäistä kertaa metsien monikäytön periaate, biologisen monimuotoisuuden käsite ja metsien suojelu. Metsätaloudelle laadittiin ympäristöohjelma, ja myös luonnonsuojelulaki uudistettiin. Lisäksi otettiin käyttöön metsäsertifiointi.
EU-direktiivin mukainen ja ympäristöministeriön johdolla toteutettu Natura 2000 -suojelukohteiden valinta 1990-luvun jälkipuoliskolla synnytti vilkkaan ja kriittisenkin keskustelun ympäristöviranomaisten ja maanomistajien välille. Monet maanomistajat pitivät suojelukohteiden valintaa epäonnistuneena, koska heitä ei kuultu asian valmistelussa. Esimerkiksi juuri Natura 2000 -suojelukohteiden määrittely poiki yli 15 000 muistutusta, joista osa päätyi korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja jopa EY-tuomioistuimeen saakka. Suomessa on 1867 Natura 2000 -aluetta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on noin viisi miljoonaa hehtaaria.
Jumiutuneeseen metsäkeskusteluun tarvittiin tämän jälkeen uusia avauksia, ja sellaisia saatiin hieman yllättäen ympäristöministeriön vetämältä Etelä-Suomen vanhojen metsien suojelutoimikunnalta. Suojeluajatus käännettiin kuitenkin päälaelleen, kun yksityiset maanomistajat saivat 2000-luvun alussa itse tehdä aloitteita suojeluun sopivista alueista. Perustettiin vapaaehtoinen metsien suojeluohjelma eli niin sanottu METSO-ohjelma. Sen kriteerit perustuvat metsien monimuotoisuuden suojelemiseen ja elinympäristöjen ekologiseen laatuun, ja ne sisältävät sekä yleisiä että elinympäristökohtaisia valintaperusteita. Mikäli esitetyt kohteet olivat Metso-kriteereiden mukaiset ja asiantuntija-arviot tukivat suojelua, valtio maksoi maanomistajalle korvauksen. METSO-ohjelma on ollut eteläisen Suomen luonnonsuojelualueiden ja perustamisen kulmakivi 2000-luvulla.
Havahtuminen ilmastonmuutoksen todellisuuteen alkoi toden teolla 2010-luvulla. Vuonna 2006 ilmestyneessä ekonomisti Nicholas Sternin ilmastoraportissa todettiin metsäpinta-alan kasvattamisen olevan tehokasta ilmastotyötä.
Vastuullisen metsätalouden edistämiseksi kehitettiin kansainvälinen FSC-metsäsertifiointistandardi, samoin kuin PEFC-standardi. Vuonna 2017 Finsilva sai FSC-sertifikaatin eli todistuksen kriteerien mukaisesta, vastuullisesta metsätaloudesta ja sääntöjen mukaisesti hakatusta raakapuusta. Uusin FSC-standardi astui voimaan elokuussa 2023 ja on voimassa toistaiseksi. Se ohjaa metsätaloutta aikaisempia standardeja voimakkaammin ja edellyttää sertifikaatin saaneilta luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä ja tuottamista sekä luontokadon ehkäisemistä.
FSC-standardin mukaan säästöpuuryhmien määrää lisättiin, suuret vanhat lehtipuut (esim. haavat, raidat, pihlajat, lehmukset) jätettiin hakkaamatta, lahonneet puut jätettiin metsään, tekopökkelöiden määrää kasvatettiin hehtaaria kohden ja suojatiheiköitä riistalle, linnuille ja hyönteisille lisättiin. Maaperän syvämuokkauksesta luovuttiin, kunnostusojitusten tarpeellisuutta harkittiin tarkasti ja säästöpuuryhmien kulotuksia lisättiin siellä, missä se suinkin oli mahdollista. Vesistöjen ja ranta-alueiden suojametsävyöhykkeet kaksinkertaistettiin.
Vahvistaakseen vaikuttavuuttaan luontokadon hidastamisessa Finsilva on ollut mukana monissa luonnon monimuotoisuuteen kohdistuvissa hankkeissa yhdessä eri kumppaneiden kanssa.
Vuonna 2023 Finsilva laati oman monimuotoisuusohjelmansa ja otti käyttöön Metsä Group Plus -metsänhoitomallin, jossa metsäluonnon monimuotoisuuteen panostetaan merkittävästi enemmän kuin mitä metsäsertifioinnissa varsinaisesti vaaditaan.
Suojelualueiden perustaminen on pitkään ollut Finsilvan työkaluna monimuotoisuuden turvaamisessa ja luontokadon ehkäisemisessä. Yhtiön vanhin ja edelleen suurin luonnonsuojelualue, Mäntänvuori, perustettiin jo vuonna 1945. Finsilva on myös luovuttanut useita muita alueita luonnonsuojeluun. Tyypillisiä tällaisia kohteita ovat olleet suojeluohjelmiin perustuvat yksittäiset luonnonsuojelualueet, joihin Finsilvan omistamat luontotyypiltään sopivat maa-alueet ovat rajautuneet. Esimerkiksi Pohjanpitäjänlahti liitettiin osaksi valtakunnallista lintujensuojeluohjelmaa. Sen yhteydessä Finsilva luovutti muutamia hehtaareja alueen laidassa olevaa rehevää joenvarsilehtoa vahvistaakseen luonnonsuojelualueen elinvoimaa.
Vuosina 2012–2023 Finsilva on vapaaehtoisesti suojellut arvokkaita luontokohteita yli 800 hehtaaria etupäässä Keski-Suomessa ja Savossa. Näitä 2000-luvulla suojeltuja kohteita on yhteensä 41 kappaletta. Yhtiön suurimmat omat suojelualueet ovat Jämsässä ja Keuruulla sijaitseva Lempaatsuo (172 hehtaaria, perustettu 2023), Juvan Kannusvuori (60 hehtaaria, perustettu 2021), Juupajoen Lakua-Lepolansalo (48 hehtaaria, perustettu 2018) ja Oriveden Kankaansalo (46 hehtaaria, perustettu 2015).
Finsilvan kaltaiselle maanomistajalle kansallisten METSO- ja Helmi-ohjelmien korvausinstrumentit ovat olleet erittäin tärkeitä. Suojeluohjelmiin valikoituneet kohteet ovat lähes poikkeuksetta taloudellisesti heikkotuottoisia tai sellaisia alueita, jotka ovat merkittävien luontoarvojen takia poissa aktiivisesta talouskäytöstä. Perustamalla METSO- ja HELMI- ohjelmien mukaisia suojelualueita Finsilva on saanut taloudellista hyötyä monimuotoisuuden edistämisestä. Tämä on osa luontopääomamallia ja kannustaa myös taloudellisesti ekologien kestävyyden parantamiseen.
Finsilvan viisivuotisstrategiakauden 2022–2027 kiinnostaviin kysymyksiin liittyy myös se, löydetäänkö Euroopan unionissa toimivia markkinaehtoisia ratkaisuja hiilidioksidin poistamiseksi ilmakehästä ja luontoarvojen markkinalähtöiseen edistämiseen. Finsilvassa seurataankin tarkasti, mihin suuntaan hiilensidonnan sertifiointijärjestelmä kehittyy ja syntyykö metsän hiilensidonnalle ja luontoarvoille siinä yhteydessä markkinoita.
Lue lisää aiheesta:
Metsäomaisuuden syntytarina – Uusi kirja valottaa metsän ja ihmisen vuorovaikutusta
Kaikki historiateoksesta kertovan artikkelisarjan osat löydät kootusti täältä.
Lue lisää Finsilvan luontopääoma-ajattelusta – kuuntele samalla aihetta käsittelevä podcast-sarja.
