Tämä kirjoitus on osa artikkelisarjaa, jossa esittelemme Finsilvan metsäomaisuudesta kertovaa historiateosta.
Pelko metsien loppumisesta on hallinnut suomalaista metsäkeskustelua pian parinsadan vuoden ajan. Ongelmaa on yritetty ratkaista yhtäältä lainsäädännöllisin keinoin ja toisaalta metsänhoidollisin toimin. Suomen ensimmäisessä metsälaissa vuodelta 1886 kiellettiin metsien hävittäminen, ja määräystä on toistettu myös myöhemmissä metsälaeissa. Jos ihminen käyttää metsää, sitä on myös hoidettava.
Suomalaiset tutustuivat metsänhoidon käsitteeseen ja käytäntöihin 1800-luvun puolivälissä, kun muutamat saksalaisissa, ruotsalaisissa ja venäläisissä metsäakatemioissa opiskelleet ylioppilaat palasivat takaisin kotimaahan toimiakseen Suomen suuriruhtinaskunnan metsähallinnossa. Ensimmäiset Suomessa koulutetut metsänhoitajat valmistuivat 1860-luvun alussa Evon metsänhoito-opistosta, jonka opetus oli järjestetty saksalaisen mallin mukaan. Yliopistollinen metsäopetus aloitettiin Keisarillisessa Aleksanterin-Yliopistossa Helsingissä vuonna 1908.
Saha-, selluloosa- ja paperiteollisuuden kasvun myötä 1800-luvun lopulla puuta hakattiin metsistä entistä enemmän. Sahateollisuuden hakkuut kohdistuivat järeisiin mäntymetsiin ja selluloosateollisuuden pieniläpimittaisiin kuusimetsiin. Varsinaisia laajamittaisia avohakkuita ei tehty, vaan metsistä otettiin poimintahakkuilla parhaimmat puuyksilöt. Tätä kutsuttiin harsinnaksi, ja se johti metsien epätasaiseen ja vajaatuottoiseen kasvuun. Harsittuja metsiä ei myöskään uudistettu, ja tällaisissa metsissä satunnaisesti kasvavat taimet tukehtuivat nousevan heinikon alle. Vaikka koulutetut metsänhoitajat suosittelivat harsinnan sijaan niin sanottuja kaistalehakkuita ja metsien uudistamista tämän jälkeen joko siemeniä kylvämällä tai taimia istuttamalla, ohjeet ja neuvot kaikuivat kuuroille korville erityisesti talonpoikaisessa omistuksessa olevissa yksityismetsissä.
Vuosisadan vaihteessa puunjalostusteollisuusyhtiöt hankkivat omistukseensa runsaasti metsätiloja. Yhtiöitä kiinnosti ennen muuta puun kasvutuoton maksimoiminen, mitä varten esimerkiksi G. A. Serlachius Oy tilasi Thomén Metsätoimistolta metsänhoitosuunnitelmia. Niissä annettiin tarkkoja ohjeita hakkuiden vuotuisista enimmäismääristä. Hakkuiden jälkeen metsä oli uudistettava joko jättämällä laatuyksilöitä siemenpuuasentoon, kylvämällä siemeniä tai istuttamalla puuntaimia. Hoitosuunnitelmien mukaan taimikot oli raivattava ajoissa ja harvennushakkuut tehtävä sopivan ajan kuluttua metsän kasvun vauhdittamiseksi. Yhtiöt palkkasivat metsänvartijoita, joiden tehtävänä oli valvoa, ettei metsiä vahingoitettaisi ja ettei siellä laidunnettaisi karjaa. Järkiperäisiin hoitosuunnitelmiin sitoutuneiden yhtiöiden metsät olivat 1920-luvulta lähtien selvästi paremmassa kunnossa kuin yksityisomistuksessa olevat metsät.
Sotavuosina metsät kasvoivat enemmän kuin niitä käytettiin. Tämä niin sanottu hakkuusäästö oli kuitenkin nopeasti käytetty sen jälkeen, kun Suomi sai maksettavakseen sotakorvaukset, joiden painopiste oli aluksi puunjalostusteollisuuden tuotteissa. Puun nollaraja-alue, jonka takaa tukkien hankinta teollisuuden käyttöön ei enää ollut taloudellisesti järkevää, nousi yhä pohjoisemmaksi. Lapin kymmenien hehtaarien kokoiset avohakkuut ovat peräisin tältä ajanjaksolta.
Yhtiöiden omien metsien vuotuisiin hakkuumääriin vaikutti ennen muuta puun hinta. Nousukausien aikana jatkuvasti kallistuvaa raakapuuta hakattiin mielellään omista metsistä. Hakkuut omista metsistä lisääntyivät myös silloin, kun yhtiöt olivat taloudellisissa vaikeuksissa eikä niillä ollut varaa entiseen tapaan ostaa raakapuuta Metsähallitukselta tai yksityisiltä metsänomistajilta. Tällöin yhtiöt ylittivät hoitosuunnitelmien mukaiset maksimihakkuut mutta eivät kuitenkaan tinkineet metsien uudistamisesta ja muista hoitotoimenpiteistä.
Finsilvan metsissä on 2000-luvulla noudatettu niin sanottua Finsilva-mallia, jossa on määritelty yhtiön metsien hoidon ja käsittelyn linjaukset. Toimihenkilöt, koneurakoitsijat ja muut Finsilvan metsissä toimivat tahot perehtyvät ohjeeseen ennen hakkuiden ja muiden metsänhoitotöiden aloittamista. Nykyään FSC-standardin asettamat yksityiskohtaiset reunaehdot määrittävät sen, miten hakkuut ja hoitotoimenpiteet on suoritettava. Suojapuustovyöhykkeiden, tekopökkelöiden, suurten haapojen, raitojen ja leppien sekä lahoavan puun jättäminen maastoon luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi on vahvistettu vapaaehtoisin toimin Finsilvan pääyhteistyökumppanin Metsä Groupin Plus -ohjeissa.
Artikkelikuvassa näkyy metsän uudistamista kylvämällä 1920-luvulla (Kuva: Lusto. N. A. Osaran kokoelma).
Lue lisää aiheesta:
Metsäomaisuuden syntytarina – Uusi kirja valottaa metsän ja ihmisen vuorovaikutusta
Kaikki historiateoksesta kertovan artikkelisarjan osat löydät kootusti täältä.
