Tämä kirjoitus on osa artikkelisarjaa, jossa esittelemme Finsilvan metsäomaisuudesta kertovaa historiateosta.
Suomalaisessa yhteiskunnassa viimeisen sadan vuoden aikana tapahtuneet muutokset ovat merkittävästi vaikuttaneet metsien käyttöön ja metsiä koskevaan keskusteluun. Nämä muutokset ovat heijastelleet yhtäältä suomalaisen yhteiskunnan arvoja ja toisaalta niitä ristiriitoja, joita näihin arvoihin on liittynyt.
1800-luvun puolivälissä keskusteltiin siitä, oliko Suomen tulevaisuus ylipäätään metsissä vai pelloissa. J. W. Snellman, joka katsoi menestyksen lepäävän maataloudessa, vertasi Suomea Keski-Eurooppaan, jossa metsät oli hakattu maanviljelyksen tietä. Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja L. G. von Haartman puolestaan piti metsiä tärkeämpänä kuin maataloutta, koska metsiä tarvittiin ensi alkuun ruukkiteollisuuden energian tarpeeksi ja myöhemmin myös sahateollisuuden raaka-aineeksi.
1900-luvun alussa metsätalous oli jo vakiinnuttanut asemansa, mutta kiihkeää yhteiskunnallista keskustelua käytiin nyt siitä, saiko puunjalostusteollisuus ostaa talonpojilta metsää. Ensimmäisen maailmansodan vuosina metsäyhtiöt olivat sijoittaneet Venäjän-kaupastaan saamiaan satumaisia voittoja ostamalla talonpoikaistiloja. Vuonna 1925 eduskunnan hyväksymän Lex Pulkkisen perusteella puunjalostusyhtiöt joutuivat palauttamaan valtiolle vuoden 1915 jälkeen hankkimansa peltomaan. Sen sijaan metsämaan ne saivat pitää itsellään.
Suomi oli 1920- ja 1930-luvuilla ”metsän tasavalta”. Tällä tarkoitettiin sitä, että Suomen viennin arvosta noin 85 prosenttia oli metsäteollisuuden tuotteita eli sahatavaraa, selluloosaa, hioketta, pahvia, kartonkia, paperia, vaneria ja lankarullia. Metsäteollisuus työllisti valtavan määrän ihmisiä hakkuilla, kuljetuksissa, tehtailla, satamissa ja konttoreissa. Metsien käytöstä vallitsi konsensus, mutta metsien hoidosta ja hakkuista oli jo virinnyt yhteiskunnallista keskustelua.
Sotavuosien jälkeen metsäteollisuuteen kohdistui valtavia paineita. Maa tarvitsi länsivaluuttaa jälleenrakennukseen ja sotakorvaukset oli suoritettava. Katseet kohdistuivat metsiin, joihin oli kertynyt hakkuusäästöä sotien aikana. Metsäntutkijoiden vaatimuksesta harsinnasta luovuttiin ja siirryttiin avohakkuisiin. Metsiä kasvatettiin teollisuuden raaka-aineeksi ja suomalaisen hyvinvoinnin kivijalaksi.
Metsäluonnon suojelusta ryhdyttiin puhumaan tarmokkaammin 1970-luvulla. Aluksi suojelu liittyi ennen kaikkea vesakkomyrkkyjen käytön rajoittamiseen ja vaatimuksiin soiden ojittamisen lopettamisesta. Vähitellen keskusteluun tuli mukaan vanhojen metsien suojelu. Suojelupäätöksiä tehtiin ennen muuta valtion metsissä, joihin perustettiin kansallis- ja luonnonpuistoja. Sen sijaan yksityismetsiin kohdistuneet suojelutoimenpiteet kohtasivat maanomistajien taholta 1980-luvulla määrätietoista vastustusta. Seurauksena oli lukuisia oikeusjuttuja, joissa valtion viranomaisten pakkolunastusten avulla tehdyt suojelupäätökset asetettiin kyseenalaisiksi.
Seuraavalla vuosikymmenellä suojelun struktuuri käännettiin ylösalaisin. Nyt suojelualoitteet tulivat suoraan maanomistajilta, jotka esittivät viranomaisille omistamansa kohteen suojelua. Mikäli päätös oli myönteinen, vapaaehtoisesta suojelusta maksettiin maanomistajalle korvauksia.
Samaan aikaan metsäntutkijoiden ja metsäammattilaisten asiantuntijavalta oli kriisiytynyt. Tutkijat kiistelivät julkisuudessa avohakkuun ja jatkuvan kasvatuksen hyvistä ja huonoista puolista, mutta konsensusta ei saavutettu. Keskustelun seurauksena metsien kaavamaisesta hoitamisesta voitiin kuitenkin vähitellen luopua, ja erilaiset paikallisiin olosuhteisiin soveltuvat metsänhoitokäytännöt saivat enemmän jalansijaa.
Uuden vuosituhannen alussa herättiin globaalin ilmastonmuutoksen aiheuttamiin ongelmiin, ja Suomessa keskustelu kääntyi pian vaatimuksiin hakkuiden vähentämisestä ja metsien hiilinielujen kasvattamisesta. Fossiilisten polttoaineiden käyttö oli synnyttänyt kasvihuoneilmiön ja ilmaston lämpenemisen. Vuonna 2021 julkaistu niin sanottu Dasguptan raportti luonnon monimuotoisuuden ja elonkirjon vähenemisen vaikutuksista talouteen, ympäristöön ja ihmiskunnan hyvinvointiin toi esiin, että ihmiskunta kulutti luontopääomaa enemmän kuin se ehti uusiutua. Tästä aiheutui monimuotoisuuden vähenemistä, joka johtaisi lopulta hyvinvoinnin laskuun. Raportin mukaan luontoa oli ajateltava yhtenä pääoman muotona, koska talous on täysin riippuvainen luonnosta ja sen monimuotoisuuden säilymisestä. Luontopääoma (natural capital) koostuu maaperästä, mineraaleista, vedestä ja ilmasta sekä kaikesta elollisesta ja elottomasta luonnosta.
Finsilva otti ensimmäisenä Suomessa luontopääoman käsitteen strategiseksi lähtökohdakseen ja ryhtyi tavoittelemaan kestävää, tasapainoista luontopääomataloutta, jonka avulla elonkirjon köyhtyminen saataisiin pysäytettyä. Strategian mukaan metsä- ja luontopääoman vastuullinen ja monimuotoinen käyttö tuottaa luonnosta taloudellista, sosiaalista ja ekologista hyvinvointia ja edistää luonnon ja taloudellisten intressien yhteensovittamista.
Metsäkeskustelua ovat aina leimanneet voimakkaat eri suuntiin vetävät voimat. Tämä johtuu metsiin kohdistuvien tavoitteiden ja arvojen määrästä ja erilaisuudesta. Ajoittain on kuitenkin koettu myös hämmästyttävän yksimielisyyden ajanjaksoja, kuten toisen maailmansodan molemmin puolin, jolloin metsien merkitys kansantalouden kasvulle ja hyvinvointivaltion perustan luomiselle koettiin erityisen tärkeänä. Vuonna 1950 järjestettyyn Metsämarssiin, jossa suomalaiset tekivät metsänhoitotöitä metsien kasvun edistämiseksi, osallistui puoli miljoonaa kansalaista.
Lue lisää aiheesta:
Metsäomaisuuden syntytarina – Uusi kirja valottaa metsän ja ihmisen vuorovaikutusta
Kaikki historiateoksesta kertovan artikkelisarjan osat löydät kootusti täältä.
